Ympyrä - viiva - ja… piste.
Turun Wäinö Aaltosen museo sulki vihdoin yleisöltä venäläisen avantgardenäyttelynsä toistuvien väärennösepäilysten vuoksi. (HS Artikkeli 28.7.) Taidesilmä ehti kuitenkin käydä katsastamassa tämän jo tuolloin salamyhkäisyyden varjossa kylpevän näyttelyn, josta oli jo tuolloin poistettu muutamia mm. Rodtsenkon ja Malevitsin oletettuja töitä. Kysyimmekin reippaalta kassaneidiltä puolileikillä saammeko alennusta koska tulimme katsomaan “amputoitua” näyttelyä. Emme saaneet.
Onkohan tämä väärennös?
Näyttelyä kiertäessämme tunsimme olevamme jonkin jännittävän tapauksen keskipisteessä koska paikalla oli myös tv-kuvausryhmä haastattelemassa oletettavasti museon amanuenssia. Jännittävää oli myös kokea poistettujen töiden ikäänkuin aavemainen läsnäolo tyhjinä kohtina seinillä, muiden perin tyypillisten ja jopa keskinkertaisten töiden ympäröiminä. Näyttelykokonaisuuteen oli kelpuutettu jos jonkinlaista luonnoslehtiöstä repäistyä viivoitusta jollaisesta vain todellinen venäläisestä avantgardetaiteesta kiinnostunut kulttuurinkuluttaja saattaisi innostua.
Olivatkohan kiinnostavimpia ne työt jotka olivat poistettuja, niiden absenssi. Eräänlaista käsitetaidetta?
Mikä sitten on taidetta? Mieleeni muistuu eräs kuuluisa väärentäjä Elmer de Hory jonka häikäilemättömät väärennökset tunnetuista teoksista nousivat itse suureen arvoon ja keräilyn kohteeksi aitoina väärennöksinä. Uskoakseni tämä W.A. Museon tapaus on enemmänkin kuraattorina toimineen ihmisen huijausyritys ja väistämättä tulee tahraamaan muuten niin hyvämaineisen museon imagoa. Sääli.
Leonhard Lapin: 1000 ja 100, 1989. Silkkipaino. Valokuva: Matias Uusikylä.
W.A. Museon toinen päänäyttely sensijaan soi meille jopa riemunkiljahduksia. Virolainen Leonhard Lapin (s.1947), koulutukseltaan arkkitehti, on luonut näyttäviä arkkitektonisia (!) teoksia käyttäen hyväkseen erilaisia jokaiselle tuttuja symboleja aina viivakoodeista poliittisiin symboleihin kuten sirppeihin ja vasaroihin. Olimme täysin lumoutuneita hienosti rakennetussa salissa jota ympäröivät silmiä hivelevin väriharmonioin toteutetun viivakoodirivistöt ja niillä koristellut arkipäiväiset esineet.
Banaalin ja ylevän yhdistelmä on aina kiehtonut, ja tässä Merkit ja tyhjyys -näyttelyssä se toteutui hienovaraisesti. Lapinin arkkitehti-tausta tosin kuvastui
ehkä liikaakin eräissä mustavalkoisissa geometrisissa luonnosmaisissa sommitelmissa, ja joissa jopa hieman sovinistisestikin esineellistettiin naista liikkuen ns. hyvän maun rajamailla. Siltikin hyvä ja monipuolinen näyttely.
Eräänlaisina bonusnäyttelyinä piipahdimme vielä toisenkin virolaisen Marko Mäetammin (s.1965) sekavassa installaatiotilassa, jossa hän “avantgardehenkisesti” tutki omaa kolmoisrooliaan taiteilijana, isänä ja opettajana. Käsittääksemme. Ahdistavat kuvaelmat itsemurhasta ja muusta angstista herätti ainakin itselleni vain kysymyksen minkälainen ihminen tällaista “taidetta” tuottaa. Liian henkilökohtaisessa taiteessa on kuitenkin aina se riski, että onko se katsojalle yhtä kiintoisaa kuin tekijälle itselleen. No, olivathan ne pienet nuket erilaisilla tavoilla itsemurhan tehneinä jollain groteskilla tavalla kuitenkin ihan hellyttäviä.
Marko Mäetamm: Small Object 2. Installaatio. Kuva: Marko Mäetamm