Taidesilmä

Luin juuri edellä olevan kultturisti AkiM:in kirjoittaman artikkelin Lars (Von) Trierin ohjaamasta elokuvasta Antichrist.

Artikkelin ensimmäinen osa on ansiokas, snobistinen analyysi elokuvasta. Mietin paraikaa, olenko katsonut saman elokuvan.

Kirjoitin tarkoituksellisesti Trierin von-liitteen sulkuihin. Hän ei ole aatelinen, vaan sukunimiliite on taiteilijanimi, ja siten aika ”feikki”.

Mikä elokuvassa edustaa antikristusta? Saatana mainitaan ja kirjoitetaan konkreettisesti pelkokolmion yläkulmaan. Asuuko saatana luonnon puissa, puunjuurakoissa, sammaleissa, purossa?

Äidin suru pienen lapsensa kuolemasta saa metaforaksi pelon. Pelkoa yritetään poistaa mielestäni kömpelösti ja pitkästyttävän hitaasti. Kyseessä on jokin pinnallinen terapia ”kävele pelkoosi”.

Elokuva ei sittenkään ole kertomus surusta. Suru ja syyllisyys lapsen tapaturmasta on alussa uskottava, mutta suru muuttuu peloksi ja lopulta hysteriaksi. Viittaukset keskiaikaisiin noitavainoihin antaa selityksen. Ideana onkin kuvaus naisen hysteriasta ja hurjan bakkanaalilla tavalla. Mitä muuta kuin hysteriaa tämä on: sukuelinten teräaseella silpomisen jälkeenkin pitää verisenä raiskata.

Tässä kohdin huomaan, että elokuvan nainen, äiti, aviovaimo onkin itse itselleen antikristus. Yrittääkö elokuva kertoa, että naisessa (yhä) asuu hysteerikko? Olisiko elokuvan sanoma näin yksinkertainen? Kysyn, mutta en tässä vastaa enkä ota kantaa.

Elokuva saa minulta kaksi tähteä. Yhden annan hidastusefekteistä ja harmaasävyisestä, tasapainoisesta väriskaalasta. Toisen tähden annan ohjaajan yritykselle luoda suurta kertomusta tällaisen elokuva-cenren ytimeen.

Elokuva ei kerro tarinaansa uskottavasti, eikä väliotsikointi syvennä ilmaisua. Odotin valtapeliä luonnon ja savupirtti-Edenin tai naisen ja miehen välille, mutta sain päähenkilöiden ilkeyksiä ja veristä mutapainia. En suosittele.

(Jmk 7.6.2009)